20091119

5. Paperimiehestä kirjailijaksi

Keväällä 1971 hän julkaisi esikoisteoksensa, romaanin Asioiden suhteet ja novellikokoelman Lauantaina illalla.
Hänen diplomityönsä oli jo niin pitkällä, että hän oli ottanut työpaikan Yhtyneitten Paperitehtaitten ja Lohjan Kalkin perustamasta Suomen Talkista, joka louhi talkkia Sotkamon Lahnaslammella ja jauhoi ja erotteli sitä paperiteollisuuden käyttämäksi täyteainepigmentiksi ja sellunkeittäjille pihkanpoistoon. Antti oli aloittamassa tutkimusinsinöörinä, jonka ensimmäisenä tehtävänä oli selvittää talkkipigmentin käyttäytymistä painopapereissa.
Tutkimusinsinöörinä hän joutui tekemään koeajoja paperitehtaissa, jotka kaikki olivat kehä kolmosen ulkopuolella; Antti oli matkoilla paljon.
Kerran kevättalvella 1972 hän soitti Hämeenlinnassa junaa odotellessaan Erno Paasilinnalle ja pyysi häntä istumaan hetkeksi johonkin keskustan ravintolaan. Erno ei lähtenyt kapakkaan, mutta käski Antin tulla kotiinsa. Erno asui silloin Hämeenlinnan keskustan Kariston talossa, vaikka ei enää ollut Kariston kirjallinen johtaja vaan jättäytynyt vapaaksi kirjailijaksi, mutta ei ollut vielä muuttanut virka-asunnostaan. Antti istui muutaman tunnin Paasilinnojen olohuoneessa. Tytöt tulivat koulusta, rouva töistä pankista, perhe eli elämäänsä.
Antti ihmetteli hiukan sitä, että Erno oli jättänyt hyvän virkansa ja päättänyt yrittää elää kynällään.
- Vapaus on ainetta, Erno vastasi.
Kesti vuosia ennen kuin Antti ymmärsi täysin, mitä Erno sillä lauseellaan tarkoitti.
Talvella 1967 Erno muutti Kariston omistamaan yksityistaloon keskelle kaupunkia. Se oli vanha jugend-talo kulmittain yhtiön toimitalon kanssa. Ernon pariskunnan huoneisto oli keittiön takansa pieni palvelijanhuone. Palvelijanhuoneesta tuli Ernon työhuone moniksi vuosiksi ja siinä hän viimeisteli sitten ensimmäisen kirjansakin Kylmät hypyt 1967. Samana vuonna syntyi toinen tytär. Erno oli täyttänyt 32 ja vaimo oli 26-vuotias.

- Pakon edessä yksilön on mukisematta on alistuttava millaisten järjettömyyksien kannattajaksi tahansa. Siitä halusin sanoutua irti jo alusta pitäen.
- Voiko järjettömämpää valaa olla olemassa kuin sotilasvala! Itse asiassa kyse on yksilön oman tahdon ja harkintakyvyn täydellisestä alistamisesta pelkän sotakarjan asteelle. Mutta kaikki muutkin valtainstituutit koulusta alkaen työskentelevät enemmän tai vähemmän samansuuntaisesti, yksilön painamiseksi kuuliaiseen alamaisuuteen. Mitä hienoja arvopäämääriä asetetaankin, niiden tarkoituksena on saattaa alamaiset palvelemaan vallan etuja ja uhrautumaan sen hyväksi. Pieni yläluokka asettaa arvot ja paimentaa ja valvoo niiden noudattamista, kriisiaikoina väkivallan avulla.
- Ja niin tapahtuu tietysti kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa, kaikkien aatteiden keskellä, kaikenlaisten uskollisuusvaatimusten toden teolla langetessa yksilön kannettavaksi. Epäilijöiden ja ulkopuolisten osa on aina sama. Se joka ei hypi vallanpitäjien pillin mukaan ja hihku kannatustaan milloin millekin kotkotukselle saa kyllä tuntea sen nahoissaan. Ei löydy hänelle hyväpalkkaista hallituspaikkaa. Pieni yläluokka asettaa arvot ja paimentaa ja valvoo niiden noudattamista, kriisiaikoina väkivallan avulla.
- Mahdollista on valita vastarinnan aste ja määrittää oma asemansa suhteessa valtainstituutioihin, valita kritiikki ja epäily.
- Onnen pojan elämän taival sujuu enemmittä häiriöittä nousevaa rataa yhteiskunnan tukipylvääksi muiden joukkoon ja tulos on oikea ja hyvä. Hänellä on jopa varaa olla nostamatta eduskunnan eläke nelikymppisenä ja ryhtyä johonkin toiseen hommaan pyörämatkan päässä kotoa.
- Huomaat että epäkohdat eivät lopu, ne vaihtuvat. Koulussa oli huono ranskanopettaja, nyt työnantaja heittää pihalle. Tässä vaiheessa sinua ei enää tue oma ikäpolvesi. Ikäpolvesi ei enää skeittaa ja skeittariksi olet liian vanha. Alat olla vapauden tiesi päässä. Jos käytät rastatukkaa ja katsot sitä mikroskoopilla, huomaat pieneliöiden määrän siinä päässä niin suureksi, että haluat heti päästä siitä tukasta eroon.
Se on tietysti absurdismia sinänsä, mahdoton käytännössä toteuttaa. Tai jos toteutat, silloin sinulta jää se puoli elämästä kokematta.
Hän vastusti pikkuporvarillista laumahenkisyyttä.
Saattoi valita vapauden, mutta se merkitsi samalla auttamatonta kieltäytymistä elämän yhdestä osa-alueesta. Vapaudessa joudut kieltämään oman täyden itsesi. Siinä on ero. Ei tiedä miten suuri se on. Voi sanoutua irti jostain elämän osa-alueesta, jota ilman sitten jää. Ja sen jälkeen siitä puhuminenkin ei perustu omaan kokemukseen, joka on hyvä pohja keskusteluun. Voit puhua vain siitä minkä olet kokenut. Siinä vapautesi rajat. Paluu jo elettyyn on mahdotonta. On mahdotonta enää päästä kertausharjoituksiin paikkaamaan valkeita läikkiä kartalla. Vain oman elämäsi tunnet paremmin kuin kukaan toinen. Ja oma elämä muodostuu valinnoista. Saavutettu vapaus supistuu yksityiseen ja sen mukaiseen vähäpätöisyyteen, josta ei kukaan ole kiinnostunut, ellei siitä sitten seuraa jotain.

- Armeijasta palasin 1969. En halunnut jättää valkeaksi sitäkään kartan kohtaa. Voisin kertoa siitäkin omakohtaisia kokemuksia. Halusin astua armeijan portista sisään. Otin kokemuksieni varastoon sen elämän, joka oli portin sisällä. Lopputuloksena oli se, että näin portin sisäpuolelle, se ei jäänyt minulle vieraaksi saareksi.
- Halu tutkia tuntematona on ihmissielun elintärkeä tarve.

Ratkaiseva vaihe Ernon elämässä oli se, kun hän lokakuussa 1970 sai lukea Helsingin Sanomista Pekka Tarkan, papinpojan, ylistävän arvostelun Alamaisen kyynelistä ja silloin Erno sanoi oikopäätä Elville, että jos tämä niille kelpaa niin siihen minä pystyn aina.

- Vaikeinta minulle on ollut tajuta sitä, että kirjan kirjoittamisessa on kyse pitkästä ketjusta. Paketti on pidettävä kasassa koko pitkän matkan ajan.

- Omalta kannaltani oli kysymyksessä koe, jos tämä kelpaa nieleksimättä, niin sitten syksyllä tulee lisää. Ne kelpasivat eikä kukaan puuttunut niihin pilkun vertaa.
- Tuli Täällä Pohjantähden alla, Idiootti, Turjanlinna ja Kadonnutta aikaa etsimässä ja siihen kaikki loppui. Ne olivat ja valmistumassa omaan suuntaansa ja sävyynsä. Kokoelman päätös oli siis vuosien päässä.
- Jatkoin tekstien sepittelyä puhdetyönä, niitä erityisesti järjestelemättä. Poika oli muuttanut pois kotoa ja vaimo teki sijaisuuksia. Aloin pitää kokoamistyötä jo pelkkänä pikkuseikkana, mutta sittenkin työn vaikeus oli yllätys. Se ei ollut helppoa. Kaikkea muuta. Kokoamistyön aikana ällistyin toden teolla miten väkinäisesti kirjoitin, miten kaikki tuoreus ja luontevuus katosi välittömästi, yhdenkin kelvollisen lauseen tekeminen oli totista pakkotyötä. Lauseiden jatkuva stilistinen hiominen tappoi ne suoraan käsiin. Ja onnettomien käsikirjoitusten lukeminen heikensi jo ennestään heikkoa omaa tasoani. Vuoden lopulla aloin jo tuskastua: johan on kumma ettei tästä tule kalua. Olin lähdössä keväällä pyöräretkelle ja päätin verisesti että siihen mennessä kirja on saatava alta pois. Valitsin Nabokovin tekniikan, kirjoitin tarinan pienille kirjastokorteille, ryhmittelin kortit sitten viiteen osastoon, siten että kukin muodosti oman vissin kokonaisuutensa ja joka luku erikseen yhtenäisen ajatuskuvion, itsenäisen yksikön. Tekniikanhan tunsin jo entuudestaan, koska olin soveltanut sitä jo ensimmäisessä yrityksessäni 2008. Nyt piti jänneväli vain venyttää kirjan mittaiseksi, siinä kaikki.
- Ratkaisun jälkeen työ alkoikin sujua paljon helpommin ja kevään mittaan sain kirjan kirjoitettua. Heitin pois teemoihin soveltumatonta tavaraa, siitä vaan, ja täydensin aukkoja. Näin saatoin luoda yhtenäisemmän kielen ja ajatuksellisen sisällön. Kirjoitin oikeastaan kirjaksi sen minkä olin kirjoittanut aikaisemmin lukemattomissa yritelmissä. Nyt vain toisessa muodossa, tarkentaen ja täydentäen.
- Pari päivää ennen pyöräretkelle lähtöä pinkka oli valmis postitettavaksi kustantajalle.

-Ajattelun kyky on yksi asia ja ilmaisun kyky on toinen asia. Ne eivät ole välttämättä yhtä.
-Yhtäkkiä tunsin, että monet hankalat tukkeutumat olivat avautuneet. Päätin jatkaa samalla linjalla. Pyrin nyt kirjoittamaan rennommin, hävyttömämmin ja sumeilemattamammin, erityisellä mielihalulla sätin vanhaa vihollistani paskantärkeyttä.
- Nuoruusvuosien harrastajavaiheen jälkeen en ole kokenut kirjoittajana mitään jumalaisia innostuksen hetkiä. Juna on pysynyt raiteilla. Harjoitan käsityötä.
- Lähtiessään liikkeelle lause yllättäen saa aivan toisen merkityksen. Miksi ei? Lause antaa mahdollisuuden moneen. Tällaisissa lauseissa tapahtuu se, että ne yhtyvät nimettöminä kirjallisuuden suureen virtaan. Ajan kuluessa tekijät unohtuvat, haihtuvat pois, ja vain lauseet jäävät elämään, useimmiten muunneltuina ja paranneltuina. Tärkeintä on kirjallisuus itse. Teksti korostuu kirjoittajasta riippumatta. Kieli elää ison meren kahden puolen.

- Kirjoittajakurssilla kurssin vetäjä teki kaikkensa torpedoidakseen onnettoman tekeleeni alas. Siihen ei paljon tarvittu, niin onneton se oli.

- Minua taas kiinnostaa ihmisten valinnat. Kuinka esimerkiksi Koskelan Jussi menee pappilasta pyytään pientä maatilkkua.

- Tunsin aivan kuin tervehtyneeni.

Etusivu